Menneen vuoden suurimpia puheenaiheita julkisuudessa on ollut kuntauudistus. Tällä nimellä kutsutaan hanketta, jossa hallitus on pakottamassa kuntia liittymään yhteen suurkunniksi.

Tekosyynä kuntien määrän vähentämiseen hallitus esittää peruspalvelujen turvaamista. Logiikka on siinä, että kun kunta on suurempi, sen kyvyt selvitä rahoituksellisista vastuista, kuten peruspalveluista, on parempi.

Harva kuitenkin huomannut kysyä, että mitä varten kuntien pitäisi liittyä yhteen pysyvästi turvatakseen peruspalvelut. Sanotaan, että meillä olisi tilanne, että kunnassa A olisi 20 000 eläkkeellä olevaa, raihnaista vanhusta ja mahdollisuus hoitaa 30 000. Sen naapurissa, kunnassa B olisi 5 000 hoidon tarpeessa olevaa vanhusta. Eikö olisi tuolloin järkevintä lähettää kunnan B vanhukset saamaan hoitoa kuntaan A? Sen sijaan siis, että rakennetaan kalliita ja olennaisesti tarpeettomia omia hoitojärjestelmiä kuntaan B.

Tämä yhteistyö auttaisi pitämään vallan lähempänä sitä perustaa, johon se kuuluu so Suomen kansalla. Kun kunnat pakotetaan yhteen, kansan valta vähenee. Tätä sanotaan demokratiaksi.

Mutta vanhusten tai muiden ryhmien, paitsi tietenkin hallituksen ja eduskunnan, etu tuskin on motiivina kuntauudistuksessa. Ajatellaanpa, että tilanne menee siihen, että Suomen kunnat yhdistyisivät yhdeksi ainoaksi kunnaksi. Silloin käytännössä kuntahallinto olisi sama kuin valtionhallinto. Hieman kuten Peter Ustinov sanoo keisari Neron roolissa elokuvassa Quo Vadis, että kunpa kansalla olisi vain yksi kaula minkä voisi katkaista.